Sekä sairauspoissaolot että työkyvyttömyyseläkkeet ovat lisääntyneet ja viime vuosien hyvä kehitys on päättynyt. Merkittävin syy tähän löytyy mielenterveysongelmiin liittyvän työkyvyttömyyden kasvusta kaikissa ikäluokissa. Tarvitaan toimenpiteitä työkyvyttömyyden vähentämiseksi. Ratkaisuksi on tarjottu mm. tekoälyä, jolla voidaan ennustaa pysyvää työkyvyttömyyttä. Vielä tärkeämpää on miettiä, mistä löytyy vaikuttavia ratkaisuja jo tunnistettujen riskien poistamiseen.

Yleensä työkyvyttömyyden katsotaan liittyvän yksittäiseen työntekijään, jolloin toimenpiteitäkin kohdistetaan vain häneen. Riippuen kuitenkin siitä, miten työkyvyttömyys ja työkyky ymmärretään, yhteen ihmiseen vaikuttavat toimenpiteet ovat joko riittäviä tai täysin tuhoon tuomittuja. Yksi monista syistä tilastojen valossa huonontuneeseen työkyvyttömyystilanteeseen voikin olla liian kapea-alainen näkökulma ongelmaan, johon on monta syytä ja tulkintaa. 

Työkyvyttömyyden tilastot syntyvät sairauspäivärahoihin ja työkyvyttömyyseläkkeisiin liittyvän tiedon pohjalta. Niissä tapa jäsentää työkykyä on puhtaasti lääketieteellinen. Sen mukaan työkyvyttömyys on seurausta toimintakykyä alentavasta sairaudesta, joka aiheuttaa ristiriidan työn vaatimusten ja toimintakyvyn välillä. Sairauden aiheuttama epätasapaino voidaan korjata joko parantamalla sairaus tai vähentämällä työn vaatimuksia.

Useissa tilanteissa lääketieteestä apu löytyykin. Haasteen muodostavat ne sairaudet, jotka useimmiten liittyvät pitkittyvään työkyvyttömyyteen, nimittäin mielenterveyden häiriöt ja liikuntaelinsairaudet. Nämä eivät ole aina nykykeinoin parannettavissa, vaan hoidosta huolimatta ne alentavat työkykyä joko toistuvasti tai pitkäaikaisesti. Silloin työkyvyttömyyden taustalla korostuvat monet työpaikkaan tai terveydenhuollon toimintaan liittyvät tekijät, jotka estävät työhön paluuta usein sairauttakin enemmän.

Yksilöstä ympäristöön

Suomessa on varsin heikot työmarkkinat osatyökykyisille. Tuottavuuden parantamisen himossa työntekijäpulasta huolimatta monellakaan työpaikalla ei katsota olevan tilaa työnhakijoille, joilla on toimintakyvyssään joitain rajoitteita. Tässä asenteessa jää huomaamatta, että sopivassa työssä on täysin mahdollista yhdistää sekä tuottavuus että olemassa oleva toimintakyky niin, että työntekijä suoriutuu tehtävässään täysin työkykyisesti. Yksi työkyvyttömyyden määritelmä onkin ympäristön kyvyttömyys joustaa tarjolla olevan työvoiman mukaan.

Paljon riippuu siitä, miten työntekijöitä tuetaan onnistumaan omassa työssään ja suoriutumaan vähintään odotetulla tavalla. Kaikki me täysin työkykyisetkin olemme erilaisia sen suhteen, minkälaista tukea tarvitsemme parhaaseen työtulokseen päästäksemme. Käytännössä suorituskyky on työpaikalla tärkein työkyvyn mittari riippumatta siitä, onko työntekijällä sairauksia tai onnistuuko mielikuva työn vaatimusten ja tekijän toimintakyvyn tasapainosta.

Parhaimmillaan työkykyjohtamisella mahdollistetaan jokaiselle työntekijälle, sellaisena kuin hän on, mielekkään työn tekeminen mahdollisimman hyvin. Riittää, että keskitytään työn johtamiseen niin, että sen mielekkyys säilyy muutoksissakin samalla kun mahdollistetaan työyhteisössä onnistumisen tunne riittävän usein. Jos liiketoiminta perustuu henkilöstön kokeman työn mielekkyyden mitätöintiin, eivät mitkään työkykyjohtamisen keinot auta kääntämään työkyvyttömyystilastoja parempaan.  

Kuntoutuksessa on mahdollista kartoittaa, mitä tukea työkyvyttömyyden ehkäiseminen, työhön paluu ja siellä jatkaminen edellyttävät. Joskus riittää yksilön tukeminen, mutta useimmiten tarvitaan tukea myös työntekijän ja työn väliseen rajapintaan. Kuntoutuksen palveluntuottaja ei kuitenkaan voi ummistaa silmiään niiltä rakenteellisilta ongelmilta, jotka ylläpitävät ja synnyttävät työkyvyttömyyttä. Kyse on viime kädessä koko työelämää käsittävästä ilmiöstä, jonka vähentäminen ei onnistu pelkästään yksilöllisin toimenpitein.

Kari-Pekka Martimo
johtava asiantuntija, Työeläkeyhtiö Elo
hallituksen puheenjohtaja, Avire Oy