Ammatilliset erityisoppilaitokset tekevät hyvää ja kauaskantoista yhteistyötä eri vammaisjärjestöjen kanssa. Tavoite meillä on sama: taata erityistä tukea tarvitseville nuorille ja aikuisille ammatillinen koulutus ja paikka työelämässä. Oppilaitosten ja järjestöjen jatkuva keskustelu auttaa voimavarojen yhdistämiseen opiskelijan parhaaksi. Viimeksi silmiin sattui VAMLASin kaksi erinomaista blogitekstiä, jotka herättivät ajatuksia.

 Pauliina Lampinen kirjoitti 15.3. blogissaan siitä, kuinka kaikille yhteisen koulun sijasta Suomessa on edelleen vallitsevana käytäntönä siirtää vammaiset ja erityistä tukea tarvitsevat erityisopetukseen tai erityiskouluun. Tämä Lampisen mukaan heikentää oppimisen, uravalintojen ja työllistymisen mahdollisuuksia.

 Johanna Karimäki kirjoittaa 18.3. vammaisten työllistymisen esteistä. Hän nostaa esille niin työantajien tietämättömyyden mahdollisista tuista kuin työn ja sosiaalitukien yhteensovittamisen hankaluuden. Edelleen Karimäki kirjoittaa asennemuurista, joka sekin Suomessa estää vammaisten työllistämistä.

 Olen molempien kirjoittajien kanssa monesta asiasta samaa mieltä. Katselen kuitenkin näitä asioita hiukan eri näkökulmasta. Olen sen ”erityisyyden” sisällä, ammatillisessa erityisoppilaitoksessa, jonka usein mainitaan kaventavan vammaisten ammatillisen koulutuksen ja työllistymisenkin näköaloja. Olen ollut Kiipulan ammattiopistossa töissä kohta 20 vuotta.

 Olen myös sitä mieltä, että ammatilliset erityisoppilaitokset nykymuodossaan eivät ole itsetarkoitus tai paras ratkaisu pitkällä tähtäimellä. Tavoite on kehittää sellaisia koulutusratkaisuja, jota mahdollisimman hyvin tuottavat yhdenvertaisuutta koulutukseen, työllistymiseen ja työelämäänkin. Kehitys tähän suuntaan on hidasta, mutta sitä tapahtuu. Keskustelu asiasta kaipaa konkretisointia ja eteneminen tuekseen yhä enemmän yhteistyötä. Muutama kommentti siis keskusteluun.

 Sanaa ”koulu” käytetään viittaamassa milloin perusopetukseen, milloin lukioon ja milloin ammatilliseen koulutukseen - ja ehkä myös korkeakouluihin. Toiminnan tason inkluusio näissä on kuitenkin erilaista. Perusopetuksessa yleinen inklusiivinen toivenäky lienee se, että kaikki ovat samassa luokassa. Ammatillisella toisella asteella inkluusio on yksilöllisiä polkuja, joiden alkupää on opiskelijan kykyjen, toiveiden ja mahdollisuuksien risteys.

 On totta, että yleisellä tasolla voidaan puhua ”erityisestä urasta”. Yksilötasolla kuitenkin erityisoppilaitoksen resurssit ja osaaminen takaavat tällä hetkellä erityisen tuen tarvitsijalle varsin vankan tuen kulkea valitsemallaan ammatillisella polulla. Opiskelijapalaute on kiittävää ja moni myös mainitsee, että Kiipula on ollut ensimmäinen koulu, jossa ei kiusata. Kiipula on myös opiskelija-asuntoloineen turvallinen paikka harjoitella itsenäisyystaitoja ja vahvistaa itsetuntoa ja minäpystyvyyttä.

 Työllistyminen ei vammaisella tai ylipäätään jotenkin erilaisella ihmisellä ole helppoa. TEMin selvitysten mukaan työnantajien asenteet ovat kuitenkin muuttuneet positiivisemmiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kiipulassa noin puolet opinnoista tehdään oikeilla työpaikoilla työvaltaisesti. Erityislaitokselle suotu erityisresurssi mahdollistaa yksilöllisen tuen antamisen myös työpaikoilla. Käytämme paljon aikaa neuvotteluihin työnantajien kanssa siitä, mihin ja millä edellytyksillä opiskelijamme voisivat työllistyä.

 Uravaihtoehtojen pohdinnassa ei lähdetä liikkeelle rajoituksista vaan mahdollisuuksista. Meillä on nuoria, jotka eivät opi kunnolla laskemaan tai lukemaan. Silti he voivat olla armoitettuja trukkikuskeja tai puutarhatyöntekijöitä tai hoiva-avustajia. Tämän osaamisen, vaikka kuinka kapean, me kaivamme esiin yhdessä nuoren kanssa, ja teemme siitä portin työelämään. Asiaa tuntemattoman on helppo sanoa, että me kavennamme nuoren vaihtoehtoja. Oikeasti asia on päinvastoin.

 Olen samaa mieltä mainitsemieni kirjoittajien kanssa siitä, että pelkkä resurssien mekaaninen lisääminen ei riitä inkluusion toteutukseen. Tarvitaan toimia työyhteisöissä ja tarvitaan jatkuvaa keskustelua työnantajien kanssa (ks. blogini Kiipulan sivuilla). Näihin toimiin lisäisin myös erityistä oppimista tukevat pedagogiset käytännöt. Näihin perehdyttäessä yksioikoinen käsitys inkluusiosta muuttuu. Teemasta on kirjoittanut esimerkiksi erityisopettaja ja tutkija Erja Sandberg blogissaan.

 Käytännön inkluusion askeleena Kiipula on järjestämislupansa paikkakunnilla hakeutunut samoihin tiloihin yleisten suurten ammatillisten oppilaitoksien kanssa. Tavoitteena on tuoda opiskelijat osaksi ns. tavallista opiskelijayhteisöä ja kehittää opetushenkilöstön ja tilojen ristiinkäyttöä. ”Koulu koulussa” ei varmaan täytä ideaalisen inkluusion kriteerejä, mutta tällä hetkellä tarjoaa taas piirun verran avaramman oppimisen kehikon vaativan erityisen tuen opiskelijoille. 

 Yhteistyö erityisten ja yleisten ammatillisten oppilaitosten välillä on kautta maan tiivistä. Suuri osa erityistä tukea tarvitsevista opiskelee jo nykyään yleisten oppilaitoksien ryhmissä. Myös vammaisjärjestöjen kanssa tehdään paljon yhteistyötä. Sitä voisi edelleen syventää, erilaiset neuvonta- ja ohjauspalvelut ovat tervetullut lisä oppilaitoksien arkeen, vertaistukea jo järjestetäänkin monin paikoin ja työllistymisen esteiden poistamisessa riittää kaikille tekemistä.

Petteri Ora
kehitysjohtaja